Mä vihaan tätä levottomuutta itsessäni. Sitä kun se sanoo että mentävä on, vaikka kaikki olis ihan hyvin. Sitä kun se sotkee mun tunteet, enkä enää tiedä jaksanko rakastaa. Ja sitä kun se tekee mut niin epätoivoiseksi,  tuntuu että mikä tahansa muu olis parempaa kun tää.

Kuusi pitkää vuotta mä olen jaksanut nyt pysyä paikoillani. On aviomies ja omakotitalo, vakituinen duuni ja raha-asiat kondiksessa. Nyt mä haluaisin lähtee. Mä en jaksa enää hymyillä. Mä en jaksa enää välittää. Mä olen päivästä toiseen vain pohjattoman surullinen ja itken autossa ajaessani duunista kotiin. Kotona mä yritän jaksaa olla kiva vaikka tuntuu että sydän särkyy. Mä en tiedä mitä mä tekisin. Tällä kertaa lähteminen on paljon vaikeempaa kun aiemmin.