Mä sillon joskus kuvittelin tehneeni hyvän valinnan ku valkkasin miehekseni tyypin joka ei juonu eikä käyttäny huumeita ja jolla oli raha-asiat kunnossa ja vakituinen duuni. Miten väärässä mä olin. Miten väärin mä valitsin, väärin perustein. Mun olis pitänyt vaan kuunnella vaistoo ja lähtee jo sillon kun mun sielunkumppani soitti ja pyysi että tule, mulla on sulle kaikki valmiina täällä. Mutta ei, sen sijaan jäin tänne ja menin myöhemmin sen kusipään kanssa naimisiin josta sittemmin tuli mun ex-mies. Sami. Se vei multa erossa kaiken. Mun huonekalut, auton, matot, verhot, kaiken mitä olin ostannu meidän yhteiseen kotiin, ja mun koirat. Ekat viikot omassa kämpässä mulla ei ollu ku patja lattialla ja vaatteet jätesäkeissä. Pahinta oli kuitenkin se että mun perhe hylkäs mut ja asettui Samin puolelle. Kukaan ei oikeasti tehnyt elettäkään auttaakseen mua saamaan edes ne koirat sieltä. Tilanteen mielipuolisuutta kuvaa ehkä se että kun asianajajani soitti exälleni, niin exäni oli sen jälkeen soittanut minun isälleni, joka soitti minulle ja jyrkästi kielsi kiusaamasta Samia enempää kun "sillä on muutenkin niin vaikeeta". Kukaan ei ennen eroa eikä sen jälkeen kysynyt multa, että miten mä jaksan...

No, vaihdoin siinä sitten työpaikkaakin, sovimme erään lähikaupan päällikön kanssa että teen ensin vuoden määräaikaisen 34h/vko jonka jälkeen saan vakituisen paikan 25h/vko. Ei mennyt ihan niinku strömsössä, vuoden pestin jälkeen mulle ilmotettiin ettei sitä vakipaikkaa tuukkaan. Ihan kiva. Ja ihan kun tässä ei olis tarpeeks meidän naapuri katsoi asiakseen maksattaa kissansa patellaluksaation korjausleikkauksen mulla, koko paska n.800e.

On välillä päiviä et olis kiva mennä jonku kaa shoppaileen, kahville, kävelylle tai ihan mitä vaan. Mutta aina kun mä soitan mun kavereille ja pyydän niitä johonkin niin vastaukset on tyyliin "en mä ny ehdi ku pitää mennä juomaan kaljaa" tai "ei pysty ku on krapula". Osa sanoo et ne tulee ens viikolla käymään, ja sit niistä ei kuulu kolmeen kuukauteen mitään. Ja kivimpia on nää jotka sanoo et joo mä tuun lauantaina ja sit illalla ne pistää jossai facessa viestii et sori en mä jaksanutkaan tulla.  Eikä siinä mitään, toi uus äijä tekee samaa, "mennään sit illalla käymään siellä ja siellä" ja sit ku se ilta tulee ni ei se jaksakkaan. Vittu, tänäänki sanoin että nukutko päikkärit ni jaksat sit illalla, en nuku, se sano, kyllä mä jaksan. Kello on ny 23.12 ja se on ollu jo tunnin nukkumassa... Että ei menty tänäänkään mihinkään.

Ny ei enää jaksais. Tuntuu etten kestä enää päivääkään. Liikaa paskaa liian lyhyen ajan sisään eikä mistään saa otettua tukee.

Mä tein sen. Otin avioeron. 
Vuosi sitten mä lähdin. Se ei ollut helppoo. Mä annoin ahdistuksen kasvaa niin suureks että mulla ei ollut enää kun kaks vaihtoehtoo. Lähteä tai kuolla. Sillon kesällä mä mietin kuolemaa joka päivä. Ja itkin. Ja mietin lisää. Marraskuussa mä tajusin että mä haluan kuitenkin elää, että mä haluan vielä nähdä mitä tapahtuu. 
Ja se kannatti. 
Mä en edes tiennyt että näin onnellinen voi olla. 

Mun exän viimeset sanat mulle oli, että mä en tuu ikinä löytään ketään, joka tulis toimeen mun kans.

Väärässä oli. 

Kauanko tätä jaksaa, esittää ihmisille että kaikki on ihan ok vaikka on sisältä ihan palasina? Mä en jaksa edes enää puhua kenellekkään, töissä mä välttelen katsekontaktia ja muun ajan tuijotan seinää tai lattiaa. Kun kaikki on ihan sama ja tuntuu että tuleivaisuudella ei oo mulle mitään, niin kauanko sitä voi itselleen uskotella että kyllä tää tästä vielä hyväks muuttuu?

Että kun luulet että oot löytäny uuden kaverin niin sitten paljastuu että sekin haluaa vaan pillua. Kohtalaisen karua.

"Mä oon yrittäny olla kiva ja sit tää menee näin"

Näin sano tyyppi mulle taksijonossa yöllä kun en halunnut tulla niille yöks.

Miten vitussa mä voisin olla jollekkin jotain muuta kun kaveri kun mun sydän on palasina ja mä en tunne mitään?

En tiedä mitä tapahtu. Me nähtiin duunissa joka viikko. Ja sit yhden kerran baarissa. Se riitti, mä ihastuin.

Se tyyppi on mua 10v nuorempi. Mulla ei oo mitään toivoo. Mä selaan facessa sen kaverilistaa ja nään et ne kaikki mimmit siel on vaaleita ja kauniita, tummia ja kauniita. Ja nuoria. Mulla on punanen tukka ja niihin verrattuna näytän suohirviöltä.

Mä nään siitä tyypistä unta melkein joka helvetin yö. Aamulla mä olen hetken aikaa onnellinen ennenku todellisuus potkaisee. Se, että se on mahdotonta, mitään ei tuu ikinä tapahtuun. Mä yritän vaan uskotella itselleni että se olis kuitenkin ihan mulkku ja huono sängyssä. Tosiasioita mä taas en pysty muuttaan, sitä miltä se tyyppi näyttää, miten se liikkuu ja miltä se tuoksuu. Mä olen nolannut itseni varmaan sata kertaa kun en tiedä miten päin olisin sen lähellä ja sit päädyn aina tuijottaan sitä tyhmän näköisenä.

Mä haluaisin unohtaa. Mä en vaan pysty. Sattuu.